Vieraskynä-kirjoituksia


Ylläolevia otsikoita klikkaamalla pääseet suoraan kyseisen tekstin kohdalle.


 

Leo Stranius: Lenkkeilemään oppii ilman armeijaakin


Olen itse käynyt armeijan. Siviilipalvelus ei tullut 17-vuotiaana kutsunnoissa mieleenkään realistisena vaihtoehtona. Se olisi kestänyt liian pitkään. Halusin mieluummin töihin. Totaalikieltäytymistä en edes harkinnut. Vankila oli liian pelottava paikka.

Lisäksi halusin olla tietysti kunnon kansalainen. Tuolloin ajattelin, että sivarina olisin poikkeus enkä saisi koskaan töitä. Siksi ilmoittauduin kutsuntoihin ja suoritin asevelvollisuuteni.

Voi kun tuolloin olisin törmännyt rauhanjärjestöjen toimintaan. Ehkä olisin harkinnut vaihtoehtoja vakavammin. Moni onneksi tänä päivänä harkitsee. Tällä hetkellä vain noin 65 prosenttia asevelvollisuusikäisistä miehistä käy armeijan.

Asevelvollisuuden kaltainen pakkotyö ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. On vaikea ymmärtää, miksi nykyisessä maailmantilanteessa pitää ylläpitää vanhan maailman väkivalta- ja pakkokoneistoa. Nykyiset turvallisuusuhat ovat jotain muita kuin sotilaallisia. Uskon, että demokratia ja kansainvälinen yhteistyö sekä huolehtiminen ympäristöstä ovat parhaita takeita rauhalle.

Sitä paitsi miesten asevelvollisuuden lakkauttaminen pidentäisi työuria niiden alkupäästä. Sen sijaan, että nuoret miehet pakotetaan opettelemaan toisten ihmisten tappamista, kannattaisivat resurssit käyttää todellisiin turvallisuusuhkiin, kuten ilmastonmuutoksen torjumiseen, ympäristöongelmien ratkaisemiseen ja sosiaalisen ongelmien vähentämiseen.

Kansalaisaloite asevelvollisuuden lakkauttamiseksi on onneksi käynnissä. Ohi on -kampanjan tavoitteena on, että asevelvollisuuden lakkauttamisen jälkeen nykyinen miehiä koskeva varusmiespalvelus ei olisi enää pakollinen. Varusmies- tai siviilipalveluksesta kieltäytyviä ei tuomittaisi vankeuteen. Perusteet tälle ovat aika selvät:

”Yleinen asevelvollisuus on kansantaloudellisesti kallis, epätasa-arvoinen ja realistisia uhkakuvia ajatellen vanhentunut puolustusratkaisu. Suurimmassa osassa Euroopan valtioista asevelvollisuudesta on jo luovuttu.”

Onko armeijasta ollut lopulta itselleni jotain hyötyä? Töitä hakiessani armeijan käyntiä tai sotilasarvoani ei ole koskaan kysytty. Armeijassa opin olemaan korkeintaan keskinkertainen. Palveluksessa kun selvisi kaikkein helpoimmalla, kun ei pistänyt henkilökunnan silmään hyvässä tai pahassa. Itse asiassa nykyisissä työtehtävissä ja sosiaalisessa viiteryhmässä olen hiukan poikkeus. Olisin paljon ylpeämpi, jos olisin aikanaan tajunnut kieltäytyä asevelvollisuudestani.

Nyt kun katson vaikka Luonto-Liitossa palvelevia sivareita, käy kateeksi. Miten paljon enemmän eväitä he saavatkaan elämälleen verrattuna siihen, mitä itse sain armeijassa. Yksi asia on kuitenkin myönnettävä. Armeijassa opin nauttimaan aamulenkkeilystä ja juoksusta. Jotain hyvää siitä sentään siis oli.

Asevelvollisuudesta luopuminen edistäisi kuitenkin armeijaa paremmin nuorten tasavertaisia mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. Uskon, että ilman armeijaakin on mahdollista oppia nauttimaan lenkkeilystä.

Leo Stranius Luonto-Liiton toiminnanjohtaja


 

Jussi Halla-aho: Puheenvuoro yleisen asevelvollisuuden puolesta


Ylen verkkouutisissa julkaistiin 13.9.2013 juttu otsikolla "Suomi on yksin Euroopan asevelvollisuuskartalla". Juttuun sisältyy myös konkreettinen Euroopan kartta, jossa maat on värjätty niiden valitseman puolustusratkaisun mukaan. Kartan havainnollistaman todellisuuden ja iskevän otsikon suhde herättää muutamia kysymyksiä.

Kartan mukaan Suomi ei ole yksin. Yleinen asevelvollisuus, joka tosin on kaikissa maissa enemmän tai vähemmän valikoiva, on voimassa Suomen lisäksi Norjassa, Tanskassa, Virossa, Sveitsissä, Itävallassa, Kreikassa, Turkissa, Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Venäjällä. Ukraina on luopumassa asevelvollisuudesta vuonna 2015, ja Venäjälläkin yhä suurempi osa miesvahvuudesta on palkattuja ammattisotilaita.

Asevelvollisuus on lakkautettu, tai sitä ei ole luotu, Ruotsissa, Islannissa, Britanniassa, Irlannissa, Portugalissa, Espanjassa, Ranskassa, Benelux-maissa, Saksassa, Puolassa, Tshekissä, Slovakiassa, Sloveniassa, Italiassa, Kroatiassa, Unkarissa, Romaniassa, Bulgariassa, Bosnia ja Hertsegovinassa, Serbiassa, Montenegrossa sekä Makedoniassa.

Asevelvollisuus ei ole kaikesta muusta erillinen kysymys vaan osa maanpuolustuksellista kokonaisratkaisua. Kokonaisratkaisussa on otettava huomioon ...

a) ... ne potentiaaliset uhkakuvat, joihin maanpuolustusjärjestelyillä pyritään varautumaan. Nykyään on muodikasta sanoa, että ympäristöuhat ovat sotilaallisia uhkia vakavampia. Tämä on luultavasti totta, mutta niihin tulee varautua ympäristö- ja ilmastopolitiikalla. Jos puhutaan sotilaallisesta maanpuolustuksesta, on pitäydyttävä sotilaallisissa uhkakuvissa. Huomiota on kiinnitettävä rajanaapureihin, niiden sotilaallisiin valmiuksiin ja poliittiseen kehitykseen.

b) ... liittolaissuhteet. Jos puolustusratkaisu perustuu kollektiiviseen puolustukseen, ei kansallisten ratkaisujen tarvitsekaan olla kaikenkattavia.

c) ... maantiede ja väestö. Suurta aluetta puolustamaan tarvitaan suurempi joukko ihmisiä. Vastaavasti suuresta väestöstä saadaan helpommin tarvittava joukko vaikka ankaramminkin valikoiden. Lisäksi suuri väestö korreloi suuremman kansantalouden kanssa, jolloin on helpompaa maksaa tarvittavan kokoiselle joukolle parempaa palkkaa.

Yhteismitattomuus voidaan vääntää rautalangaksi vertailemalla Britanniaa ja Suomea. Niiden pinta-ala on suunnilleen sama. Suomessa on asevelvollisuus mutta Britanniassa ei. Selitys löytyy tarkastelemalla yllä esitettyjä muuttujia:

a) Britannian ainoa rajanaapuri on Irlanti. Irlannissa on pieni väestö, sen sotilaallinen kyky on olematon, se on poliittisesti ja yhteiskunnallisesti vakaa demokratia. Suomen rajanaapuri on Venäjä. Venäjällä on suuri väestö, sen sotilaallinen kyky on merkittävä, ja se on enenevässä määrin autoritaarinen ja ulkopoliittisesti aggressiivinen.

b) Britannia on Naton jäsen. Lisäksi sillä on oma ydinase, joka pelkällä olemassaolollaan tekee maahan kohdistuvan sotilaallisen invaasion mahdottomaksi. Suomi ei kuulu mihinkään sotilasliittoon, eikä sillä ole muuta kuin konventionaalista aseistusta.

c) Britannian väestö on 10 kertaa suurempi kuin Suomen väestö. Tämä merkitsee sitä, että jos Suomi saisi rekrytoitua 100% kustakin ikäluokasta, Britannia saisi saman joukon kokoon rekrytoimalla 10% ikäluokasta. Britannian bruttokansantuote on 10 kertaa suurempi kuin Suomen bruttokansantuote. Tämä merkitsee, että Britannia pystyy maksamaan rekrytoitavalle sotilaalle 10 kertaa enemmän palkkaa kuin Suomi.

Lyhyesti sanottuna: Saadakseen kokoon yhtä suuren sotajoukon Britannia joutuu houkuttelemaan palvelukseen 10 kertaa pienemmän osuuden väestöstä kuin Suomi, ja pystyy käyttämään houkuttimena 10 kertaa parempaa palkkaa. Eikä tässä yhtälössä ole otettu huomioon sitä, että liittosuhteista, ydinaseesta, maantieteestä ja naapureista johtuen Britannia ei tarvitse yhtä suurta sotajoukkoa kuin Suomi.

Taloudelliset ja kulttuuriset tekijät luonnollisesti houkuttelevat suomalaisia vertaamaan maataan muihin Länsi-Euroopan maihin, mutta pelkästään asevelvollisuutta mittarina käyttäen tällainen vertailu ei välttämättä ole mielekäs.

Niistä 24 Euroopan maasta, joissa ei ole asevelvollisuutta, 18 kuuluu Natoon ja siten yhteisen "ydinpelotteen" ja keskinäisen puolustusvelvoitteen piiriin. Jos lähdetään siitä, että asevelvollisuudella on jotakin tekemistä maanpuolustuksen kanssa, eikä ole yksinomaan tasa-arvo- tai kansalaisoikeuskysymys, nämä 18 maata eivät ole vertailukelpoisia Suomen kanssa.

Jäljelle jäävät Ruotsi, Irlanti, Bosnia ja Hertsegovina, Serbia, Montenegro ja Makedonia. Mikäli Suomi luopuisi yleisestä asevelvollisuudesta, eikä samassa yhteydessä liittyisi Natoon, se muodostaisi puolustusratkaisun osalta yhteisen viiteryhmän näiden maiden kanssa. Näistäkään maista mikään ei, yllä mainituilla muuttujilla tarkasteltuna, ole kovin hyvin verrattavissa Suomeen.

Irlanti on saari Atlantin valtameressä. Sen ainoa rajanaapuri on Britannia, jota kaiketi voidaan pitää "kypsänä demokratiana" ja sikäli ympäristölle vaarattomana. Ruotsilla on maaraja Norjan ja Suomen kanssa. Suomi on puskurina Ruotsin ja ainoan realistisen sotilaallisen uhkatekijän, Venäjän, välissä.

Bosnia ja Hertsegovina on näillä näkymin liittymässä Natoon vuonna 2014 tai 2015. Makedonia pyrkii aktiivisesti Naton jäseneksi, ja jäsenyys todennäköisesti toteutuu, kun maa saa sovittua nimeään koskevan kiistan Kreikan kanssa. Montenegro on modernisoimassa asevoimiaan ja pyrkii niinikään Naton jäseneksi. Jos ja kun Bosnian ja Hertsegovinan, Makedonian ja Montenegron Nato-jäsenyys toteutuu, Serbia on kokonaan Nato-maiden ympäröimä ja siten geopoliittisessa "Herran kukkarossa". Kannattaa myös huomata, että Serbian väestö (7,2 miljoonaa) on selvästi suurempi kuin Suomen, kun taas pinta-ala on vain neljännes Suomesta. Tämä, kuten edellä selitettiin, merkitsee suurempaa rekrytointipohjaa ja vähentää joukkojen tarvetta.

Ainoat Euroopan maat, joissa ei ole asevelvollisuutta eikä aikomuksia pyrkiä Natoon, ovat Irlanti ja Ruotsi. Suomen kannalta Irlanti on edellä esitetyistä syistä täysin vertailukelvoton ja Ruotsikin suurelta osin. Lisäksi on syytä mainita, että Ruotsin absoluuttinen puolustusbudjetti (5,2 miljardia euroa) on yli kaksinkertainen Suomeen (2,5 miljardia) nähden, ja puolustusmenot asukasta kohti laskettunakin selvästi suuremmat.

Niiden, jotka vaativat asevelvollisuuden lopettamista sillä perusteella, että Suomi on "yksin" tai "kummajainen", tulisi ottaa selvä kanta kahteen kysymykseen:

a) Pitäisikö Suomen liittyä Natoon ja osaksi kollektiivista turvallisuusjärjestelyä?

b) Pitäisikö Suomen nostaa rajusti puolustusmenojaan, jotta kutistuvaa miehistöä voitaisiin korvata teknologialla ja jotta tarvittavan ammattilaisjoukon houkuttelu olisi mahdollista?

Jos vastaus kumpaankin kysymykseen on "ei", asevelvollisuudesta luopuva Suomi olisi todella erikoinen tapaus Euroopassa. Alle keskitason olevat puolustusmenot, ei sotilaallisia liittolaisia, suuri pinta-ala, pieni väestö, pitkä maaraja epävakaan ja aggressiivisen sotilaallisen suurvallan kanssa. Tällä hetkellä kuulumme samaan joukkoon mm. Itävallan ja Sveitsin kanssa, tosin sillä erotuksella, että kummassakin on enemmän ihmisiä (= puolustajia) ja vähemmän pinta-alaa (= puolustettavaa) kuin Suomessa, ja että kumpikin maa on Naton ympäröimä.

Sivumennen sanoen on hiukan hassua, että kaikenlaisia asioita (palkka-armeija, monikulttuurisuus yms. yms.) perustellaan mielellään sillä, että "noillakin on!", "noiden" tarkoittaessa yleensä Ruotsia ja muita Länsi-Euroopan maita. Ei kai tämä itsessään voi olla perustelu millekään. Vähintään pitäisi kysyä, onko ratkaisu ollut hyväksi kyseisille maille. Tämän jälkeen voisi arvioida, olisiko sama ratkaisu sopiva meille.

Hassua on myös se, että muiden maiden käytäntöjä noukitaan perusteluksi varsin valikoiden. Useimmissa Euroopan maissa, mukaan lukien kaikki Pohjoismaat ja Baltia, on olemassa suojeluskunta- tai kansalliskaartijärjestelmä huolehtimassa reservin ylläpidosta ja täydentämässä vakinaisia armeijoita. Tarkoittaako tämä, että meilläkin pitäisi olla?
 

Tekeekö massa-armeijalla mitään?


On muodikasta ajatella, että mies ja rynnäkkökivääri -konsepti olisi vanhentunut. Sodathan voitetaan täsmäpommeilla, häivehävittäjillä, risteilyohjuksilla ja nappia painamalla. Suomen puolustushan romahtaisi päivässä, jos venäläiset päättäisivät tänne tulla. Kannattaako siis valmistautua puolustamaan maata, jos onnistumisen mahdollisuudet kuitenkin ovat olemattomat?

Aivan aluksi voidaan huomauttaa, että näitä kysymyksiä pohdittiin Suomessa ja Baltian maissa vuonna 1939. Suomi teki toisen ratkaisun kuin eteläiset naapurinsa. Erilaisten ratkaisujen järkevyyttä voidaan arvioida seurausten valossa.

Seuraavaksi on syytä tarkastella maailman sotahistoriaa toisen maailmansodan jälkeisenä ydinaseiden ja korkean teknologian aikakautena. Neuvostoliiton seikkailut Afganistanissa ja Yhdysvaltain sotaretket Vietnamiin ja Irakiin osoittavat, että materiaalisella ja teknologisella ylivoimalla voidaan kyllä rikkoa infrastruktuuria, tulla rajan yli, miehittää tienvarret ja "voittaa sota". Mutta entä sen jälkeen?

Kun hyökkääjä tietää, että joka ainoan puun takana voi olla ukko rynnäkkökiväärin kanssa; kun koska tahansa voi räjähtää tienvarsipommi, joka vie jalat tai kivekset mukanaan; kun luoteja ropisee jatkuvasti helikopterin pohjaan, luotiliiviin ja kypärään, olo käy tukalaksi ja ennen pitkää kestämättömäksi. Lopulta oman kotirintaman kantokyky pettää ja on pakko poistua.

Sodat voitetaan edelleen armeijoilla, ei nappeja painamalla. Suurvallatkin tietävät tämän, ja siksi mikään ei hillitse hyökkäyshaluja yhtä tehokkaasti kuin tieto siitä, että vastassa on suuri ja hajautettu armeija, jota ei voi tuhota nopeilla kirurgisilla iskuilla vaan joka pystyy käymään pitkäkestoista kulutussotaa hyökkääjää vastaan.
 

Kansanarmeija?


Tuskin mistään on viime vuosina puhuttu yhtä paljon kuin yhteisöllisyyden katoamisesta. Tämä yhteisöllisyyden kaipuu on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, että edistyksellisenä itseään pitävät voimat ovat viimeisten vuosikymmenten ajan kaikella tarmollaan repineet riekaleiksi kaikkia niitä abstraktioita, jotka luovat yhteisöllisyyttä. Viittaan esimerkiksi uskonnollisen elämän hiipumiseen ja isänmaallisuuden epämuodikkuuteen.

Kuitenkin yhteisöllisyys syntyy juuri siitä, että ihmisillä on jaettu kokemus jostakin yhteisestä. Siitä, että he kokevat olevansa osa jotain, mikä on suurempaa kuin he yksin ja jopa enemmän kuin osiensa summa. Ihmiset kaipaavat viiteryhmiä ja merkityksellisyyttä. Uskonnollisten, kansallisten tai vaikkapa poliittisten rituaalien suurin merkitys on siinä, että ne ylläpitävät ja voimistavat yhteenkuuluvuutta ja tunnetta siitä, että rituaaliin osallistuvilla on jotain, mikä liittää heidät toisiinsa ja erottaa heidät muista. Tätä tunnetta voidaan kutsua yhteisöllisyydeksi.

Yleiseen asevelvollisuuteen perustuva kansanarmeija on harvoja jäljellä olevia, yhteisöllisyyttä luovia instituutioita individualistisessa maailmassamme. Se tarjoaa jaetun kokemuksen lähes koko miespuoliselle ikäluokalle kielelliseen, sosiaaliseen tai poliittiseen taustaan katsomatta. Se ylläpitää käsitystä yhteisestä, kansakunnallisesta hiilestä, johon kaikkien kannattaa puhaltaa. Asevelvollisuus lähettää jokaiselle suomalaiselle miehelle viestin siitä, että hän ei ole turha ja ulkopuolinen vaan elimellisen tärkeä osa Suomen, suomalaisten ja suomalaisuuden puolustamista.

Tämän näkökulman merkitystä ei mielestäni pitäisi väheksyä. Maassamme on paljon syrjäytyneitä ja syrjäytymässä olevia nuoria aikuisia. Pahinta esimerkiksi työttömyydessä ei ole materiaalinen puute, onhan meillä varsin kattava sosiaalinen turvaverkosto. Pahinta on kokemus omasta turhuudesta ja kaiken ulkopuolelle jäämisestä. Ketään ei kiinnosta, heräätkö aamulla vai nukutko puoleen päivään.

Armeija ja asevelvollisuus eivät tietenkään yksin ratkaise tätä ongelmaa, mutta ne tarjoavat jokaiselle ainakin yhden kokemuksen siitä, että sillä, mitä teet tai jätät tekemättä, on merkitystä jollekin muulle.

Suomessa maanpuolustustahto on eurooppalaisittain ennätyksellisen korkea. Tämä ei uskoakseni johdu siitä, että suomalaiset arvostaisivat yhteiskuntamalliaan enemmän kuin muut eurooppalaiset ja pitäisivät sen puolustamista tämän vuoksi tärkeänä asiana. Pikemminkin maanpuolustustahtoa luo ja pitää yllä juuri se, että valtio, joka edustaa kollektiivia nimeltä "suomalaiset", lähettää suomalaisille jatkuvaa viestiä maanpuolustuksen tärkeydestä kutsumalla jäsenensä osallistumaan siihen. Yleinen asevelvollisuus ja maanpuolustustahto muodostavat ns. positiivisen kehän. Vastaavasti asevelvollisuudesta luopuminen todennäköisesti käynnistäisi negatiivisen kehän: jos valtiovalta ei pidä maanpuolustusta tärkeänä, miksi minäkään pitäisin?

Pienet palkka-armeijat sopivat kriisinhallintaan. Oman maan puolustamiseen ne sopivat erittäin huonosti. Jos Suomi joutuisi sotilaallisten toimien kohteeksi, mitä sen väestön osan odotettaisiin tekevän, joka ei ole saanut sotilaskoulutusta ja jolle ei ole olemassa varustusta? Pyörittelisikö se peukaloita kotonaan, vai pakenisiko se ulkomaille? Entä jos valtion palkanmaksukyky loppuisi konfliktin keskellä, ja palkkasoturit löisivät hanskat tiskiin? Millä oikeudella heitä voitaisiin vaatia pitämään kiinni sitoumuksistaan, jos työnantajakaan ei pitäisi?

Palkka-armeija on perusteltu ratkaisu, jos ollaan varmoja siitä, että sotaa ei koskaan tule. Minä en ole siitä varma, koska Euroopan historia ja realiteetit eivät anna siihen minkäänlaista aihetta.
 

Lopuksi


Kaiken edellä sanotun jälkeen on syytä todeta, että asevelvollisuuteen liittyy tasa-arvo-ongelmia, jotka pitäisi korjata ja jotka voidaan korjata. Ei ole perusteltua, että se, mikä on miehille velvollisuus, on naisille oikeus. Naisten vapautus asevelvollisuudesta perustui aikanaan mm. siihen, että naiset synnyttivät ja hoitivat lapsia. Koska yhteiskunta on tältäkin osin kehittynyt tasa-arvoisempaan suuntaan, ja koska läheskään kaikki naiset eivät nykyään hanki lapsia, ainakaan asevelvollisuuden kannalta relevantissa iässä, voisi olla perusteltua luoda kaikkia kansalaisia koskeva asevelvollisuus. Sen ei välttämättä tarvitsisi tarkoittaa aseellista palvelusta vaan myös muita maanpuolustusta tukevia tehtäviä.

Se, että naiset ovat fyysisesti kykeneviä suorittamaan kansalaispalveluksen, on tunnustettu jo myöntämällä heille oikeus sen suorittamiseen.

Jussi Halla-aho Kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu


 

Henry Laasanen: Asevelvollisuuden ja tasa-arvon paradoksi


”Keskustelu tasa-arvosta ilman viittausta asevelvollisuuteen ei ole uskottavaa, vaan pikemmin miesten pilkkaa”, kirjoitti pastori Jarmo Tarkki kirjassa Tasa-arvo: Saavutuksia ja haasteita (1998).

Olen samaa mieltä.

Euroopan ihmisoikeustoimikunta on todennut, ettei asevelvollisuuden säätäminen vain miehille ole Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaista. Tasa-arvovaltuutetun mukaan ”sitä, että asevelvollisuus on säädetty ainoastaan miehille, ei ole tasa-arvolain mukaan pidettävä tasa-arvolaissa tarkoitettuna sukupuoleen perustuvana syrjintänä.”

Tilannetta voidaan kuvata paradoksiksi: miksi suurin ja ilmeisin tasa-arvo-ongelma on suljettu erikseen mainiten tasa-arvolain vaikutuksen ulkopuolelle?
 

Tasa-arvopolitiikka vs. puolustuspolitiikka


Vuosia sitten professori uteli minulta yliopiston seminaarissa: ”Haluatko tosiaan laittaa myös naiset asevelvollisiksi?” Äänensävystä päätellen professori ei pitänyt naisten asevelvollisuutta kovin järkevänä ideana puolustuspolitiikan kannalta.

Minä vastasin professorille: ”Mielestäni puolustuspolitiikka pitäisi järjestää tasa-arvoisesti. Muuten en tiedä, miten puolustuspolitiikka pitäisi järjestää, koska olen tasa-arvopolitiikan asiantuntija, en puolustuspolitiikan asiantuntija.”

Tasa-arvopolitiikka ja puolustuspolitiikka ovat ristiriidassa keskenään. Poliitikkojen ja kenraalien harjoittama puolustuspolitiikka on yleensä epätasa-arvoista, koska heitä kiinnostaa vain tehokas maanpuolustus, ei tehokas tasa-arvon edistäminen.

Kyse on lopulta siitä, kumpi politiikan alue on arvokkaampi.

Kun kyse on naisten tasa-arvosta, tasa-arvopolitiikka näyttää määräävän tahdin muiden politiikan alueiden ylitse. Ei tulisi kuuloonkaan, että naisten tasa-arvoon tähtäävä toimenpide jätettäisiin tasa-arvopolitiikan keskustelujen ulkopuolelle vain siksi, että sen toteuttaminen olisi kallista tai tehotonta.

Tasa-arvo on lähes aina valttia politiikassa, paitsi silloin, kun kyse on miesten tasa-arvosta. Silloin puolustuspolitiikka on valttiässä.
 

Konservatiivien piilovalta


Asevelvollisuuden logiikka perustuu ikivanhaan sukupuoliroolijakoon, jossa miesten tehtäväksi on asetettu naisten, lasten ja yhteiskunnan suojeleminen.

Ennen vanhaan konservatiiveilla oli julkinen valta toteuttaa sukupuolirooleihin perustuvaa yhteiskuntajärjestystä, mutta 60-luvulta lähtien konservatiivien julkinen valta on murentunut lähes olemattomaksi. Harva vallanpitäjä edes tunnustaa ääneen olevansa sukupuolirooleja kannattava dinosaurus.

Hesari oli 60-luvulla umpikonservatiivinen lehti. Sanaa ”sukupuolirooli” pidettiin epäsiveellisenä, eikä sukupuoliliberaalien kirjoituksia julkaistu. Tänä päivänä tilanne on täysin päinvastainen: sukupuolikonservatiivien kirjoitukset ovat pannassa.

Konservatiiveilla on kuitenkin edelleen suuri piilovalta maskuliinisen rooli ylläpidossa, eritoten oikeistolaisten puolueiden ja niiden kannattajien joukossa. Maskuliinisen roolin ylläpitoa ei löydy auki kirjoitettuna mistään puolueohjelmista, vaikka se on voimakkaasti elossa piiloagendana.

Konservatiivit saavat rellestää maskuliinisen roolin ylläpidossa suhteellisen vapaasti, koska feministejä aihe ei (juhlapuheista huolimatta) paljon kiinnosta, eikä miesliikkeellä ole riittävästi valtaa asiantilan muuttamiseksi.
 

Tasa-arvo on aina ollut koodisana naisten aseman parantamiselle


Tasa-arvopolitiikka on perinteisesti ollut synonyymi ”naisten aseman parantamisen politiikalle”. Tasa-arvoretoriikkaan turvautumalla naisliike on saanut vaatimuksilleen oikeutuksen.

Tasa-arvopolitiikassa ei ole koskaan pyritty tilanteeseen, jossa miesten ongelmat olisi huomioitu samalla painoarvolla kuin naisten ongelmat. Kun tasa-arvolle on muodostunut naisliikkeen tavoittelema sisältö ”naisten aseman parantamisena”, miesten ongelmia ei usein mielletä tasa-arvo-ongelmiksi ollenkaan.

On vaikea edistää asevelvollisuuden tasa-arvoa tilanteessa, jossa suuri yleisö ja päättäjät ovat sisäistäneet feministisen ”totuuden” patriarkaatin vallasta ja naisten sorretusta asemasta. Feministisen tasa-arvon ”totuuden” vallitessa asevelvollisuus saattaa jopa näyttää viimeiseltä miesten hallitsemalta linnakkeelta, eli naisten tasa-arvo-ongelmalta.
 

Feministit ja asevelvollisuus


Asevelvollisuus on siitä harvinainen miesten tasa-arvo-ongelma, että suuri osa aktiivifeministeistä on samaa mieltä miesliikkeen kanssa. Erityisesti vasemmiston ja vihreiden feministit ovat tukeneet asevelvollisuuden alasajoa.

Jos feministit olisivat vuosien kuluessa vaatineet tasa-arvoa tosissaan myös miehille, asevelvollisuus olisi tasa-arvoistettu jo vuosikymmeniä sitten.

Feministien ”kehityskäyrä” suhteessa asevelvollisuuteen voidaan kuvata seuraavasti. Vuosia ja vuosikymmeniä sitten miesten epätasa-arvo ei juuri kiinnostanut feministejä ja asevelvollisuus jäi huomiotta. Viime vuosina paine asevelvollisuuden tasa-arvoistamiseen on noussut julkiseen keskusteluun ja feministit ovat joutuneet ottamaan aiheeseen kantaa.

Feministeillä ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin yhtyä miesliikkeen mielipiteeseen, koska asevelvollisuuden kannattaminen osoittaisi liian suurta älyllistä epärehellisyyttä. Eikä asevelvollisuuden poistaminen ole samalla tavalla suoraan naisilta pois kuin vaikkapa huoltajuuden, lisääntymisoikeuksien tai opettajakiintiöiden tasa-arvo.
 

Miesliikkeen heikkous


Asevelvollisuuden tasa-arvoa ajavan miesliikkeen historia Suomessa on vain noin 5 vuoden ikäinen.

Miesliikkeellä ei ole juuri minkäänlaisia merkittäviä valta-asemia tieteessä, tasa-arvopolitiikassa tai edes mediassa. Suomen johtavissa poliitikossa ei ole juuri ketään miesasiamiestä tai -naista.

Miesliikkeen vaikutuskanavat rajoittuvat netissä kirjoitteluun ja miesjärjestöjen poliittiseen toimintaan. Nettikirjoittelulla voidaan muuttaa yleistä mielipidettä, mutta hitaasti.

Miesjärjestöt ovat saaneet jalkansa tasa-arvopolitiikan oven väliin lobbaajiksi ja pienimuotoisiksi vaikuttajiksi, mutta miesjärjestöillä ei kuitenkaan ole paljoa todellista valtaa feministien dominoimassa tasa-arvopolitiikassa.

Miesliike on yksinkertaisesti niin heikko, että se ei yksinään pysty saavuttamaan paljoakaan asevelvollisuuden tasa-arvoistamiseksi.
 

Asevelvollisuuslakko?


Epätasa-arvoisen asevelvollisuuden lopettaminen ei näyttäydy vieläkään todennäköisenä lopputuloksena kasvaneesta paineesta huolimatta.

Saattaa olla, että epätasa-arvon nujertamiseen ei auta kuin laittaminen kova kovaa vastaan.

Jos suuri osa varusmiehistä menisi asevelvollisuuslakkoon, epätasa-arvon kannattajien olisi pakko antautua, koska kaikkia nuoria miehiä tuskin voisi sulkea vankilaan.

Jos asevelvollisuus koskisi 40–50-vuotiaita miehiä, asevelvollisuus olisi poistettu lakolla jo vuosia sitten. Vanhempia ja valistuneempia miehiä olisi mahdoton sumuttaa pakkotyöhön kasvatuksen keinoin. Nuoret miehet ovat auktoriteettiuskoisempina ja ryhmäpaineen alle alistuvina otollisempi saalis.

Nuorten miesten asevelvollisuuslakon organisointi on hankala projekti, mutta voi olla, että se on ainoa keino tasa-arvoisen maanpuolustuksen saavuttamiseksi lähitulevaisuudessa.

Henry Laasanen


 

Tuuli Vuori: Feministinen ratkaisu asevelvollisuusongelmaan on asevelvollisuuden lakkauttaminen


Suomen "yleistä" asevelvollisuutta on monesti kutsuttu miesten tasa-arvo-ongelmaksi, koska se velvoittaa vain miehet viettämään puolesta vuodesta vuoteen armeijassa tai siviilipalveluksessa. Kuitenkin vain miehiä koskeva asevelvollisuus on luotu hyvin miesvaltaisessa poliittisessa järjestelmässä miesten päätöksillä. Samoin rohkenen väittää, että nykyäänkin asevelvollisuuden alasajoa estävään joukkoon kuuluu vähintään yhtä paljon eri-ikäisiä miehiä kuin naisia.

Suomen itsenäistymisen jälkeen asevelvollisuutta ei alun alkaen ulotettu naisiin, koska naisia ei pidetty soveltuvina armeijaan. Taustalla vaikuttivat käsitykset miehistä yhteiskunnan ylläpitäjinä ja suojelijoina. Naiset olivat niitä joita piti suojella. Mitä yhteiskunnallemme merkitsee se, että tälle logiikalle perustuva instituutio on edelleen olemassa?

Asevelvollisuus on tasa-arvo-ongelma naisten kannalta, koska se osaltaan sulkee naisia pois puolustuspolitiikasta. Edelleenkin voi kuulla puheenvuoroja, joissa naisten pätevyys armeijasta, puolustuspolitiikasta tai ylipäänsä sodasta keskusteltaessa kielletään, varsinkin jos nämä eivät ole käyneet armeijaa. Laajemmassa mittakaavassa kyse on siitä, keitä pidetään varteenotettavina toimijoina yhteiskunnassa.

Asevelvollisuus on kaikkien sukupuolten ongelma, koska se ylläpitää kaksinapaista sukupuolijärjestystä, jossa miehille ja naisille on varattu hyvin rajoitetut olemisen mahdollisuudet. Kärjistetysti ajatus toimii niin että miesten on mentävä armeijaan ja miesten on oltava valmiita väkivaltaan. Naisten pitäisi olla suojeltavia Suomi-neitoja ja synnyttää uusia sotilaita – miksi muuten naisten pysymistä asevelvollisuuden ulkopuolella perusteltaisiin ”synnytysvelvollisuudella”?

Norjassa asevelvollisuuden tasa-arvokysymykset koitettiin hiljattain ratkaista ulottamalla maan ennestäänkin käytännössä vapaaehtoinen asevelvollisuus koskemaan myös naisia. Ratkaisu on ehkä periaatteessa lain tasolla tasa-arvoinen, mutta jättää monta kysymystä avoimeksi feministeille: voiko tasa-arvon ajamisen typistää vain lain kirjaimiksi, vailla syvempää sisältöä? Muodollinen tasa-arvo lain edessä ei riitä, jos se vain ulottaa epätasa-arvoistavat ja alistavat rakenteet koskemaan entistä laajempaa väestön osaa. Asevelvollisuudessa on paljon muitakin ongelmia muodollisen epätasa-arvon lisäksi – siinä pakotetaan osa ihmisistä opettelemaan tappamista ja tapetuksi tulemista ja kyseenalaistamatta autoritääriseen ja alistavaan kuriin sopeutumista. Tämän takia velvollisuuden laajentamista parempi vaihtoehto on sen lakkauttaminen.

Tuuli Vuori
Sivari&Totaali -lehden päätoimittaja



 

Hannu Hyppönen: Suomalaiselle asevelvollisuudelle on tarve ja vankka kannatus


Yleinen asevelvollisuus on Suomen puolustuksen perusta. Sodan ajan henkilöstöstä noin 96 % on reserviläisiä. Yleisellä asevelvollisuudella tuotetaan reservi, joka tarvitaan koko maan puolustamiseen, kyetään varustamaan ja kouluttamaan. Reservin määrää ja laatu on osa maanpuolustuksen uskottavuutta. Reservin määrää ja laatua seurataan.

Yleisellä asevelvollisuudella on vahva tuki: puolustusvoimien ylipäällikkö; tasavallan presidentti, hallitus ja eduskunta. Tämä on tuotu julki niin Turvallisuuspoliittisessa selonteossa kuin hallitusohjelmassakin. Yleistä asevelvollisuutta kannattaa suomalaisten suuri enemmistö (MTS 72 %).

Reilut 3/4 ikäluokasta suorittaa varusmiespalveluksen. Asevelvollisuutta ja varusmieskoulutusta arvioidaan jatkuvasti ja kehitetään systemaattisesti. Puolustusvoimat on toteuttanut 40 Suomalainen asevelvollisuus työryhmän 61 suosituksista. Asevelvollisten palaute armeija-ajasta, saamastaan koulutuksesta ja kouluttajista, on varusmiesten loppukyselyjen tulosten perusteella historian paras.

Luuloja ja vastauksia asevelvollisuudesta:
 
  1. Varusmiespalvelus lyhentää työuraa. Varusmiespalvelus (165 vrk) on noin 1 % keskimääräisestä työurasta (n. 40 v). Monelle alalle varusmiespalvelu on työharjoittelua. Varusmiespalvelus opettaa taitoja, joita tarvitaan työelämässä ja opiskelussa.

  2. Varusmiespalvelus (165 vrk) on yksilölle kohtuuton rasite. Varusmiespalvelus on noin 0,5 % keskimääräisestä elinajanodotteesta (n. 80 v).

  3. Asevelvollisuus maksaa liikaa. Mihin verrattuna? Puolustusbudjetti (n. 2,3 Me) on pienempi kuin kuin päivälehti jokaiselle suomalaiselle vuoden jokaisena päivänä. (5,44 X 365 X 2,0 e = 3,97 Me).

  4. Asevelvollisuus on orjatyötä. Kohtuuton vertaus. Onko oppivelvollisuus lapsiorjatyötä? Varusmies saa koulutuksen, päivärahaa, ilmaisen vaatetuksen, ruoan, majoituksen, terveydenhuollon, ilmaiset lomamatkat ja pääosin vapaat viikonloput.

  5. Asevelvollisuus on epätasa-arvoista. Miehille se on velvollisuus. Naisille se on vapaaehtoinen ja 45 vrk palvelun jälkeen velvollisuus.

  6. Asevelvollisuus on lakkautettu. Asevelvollisuus on Suomessa, Norjassa, Virossa, Sveitsissä, Itävallassa, Kreikassa, Turkissa, Israelista ja Venäjällä. Uusimpana sen on ottanut käyttöön vuonna 2014 Yhdistyneet Arabi Emiraatit. Ruotsissa yleisen asevelvollisuuden palauttamisella on vankka tuki.

  7. Varusmieskoulutus ei anna riittävää osaamista sotilaille. Suomalaiset reserviläiset ovat pärjänneet erittäin hyvin niin rauhanturvatehtävissä kuin vaativissa kriisinhallintatehtävissäkin.

  8. Varusmiespalvelusaikaa voitaisiin lyhentää. Lyhin varusmiespalvelusaika on 165 vrk eli n. 5,5 kk. Tästä koulutuspäiviä on noin 125. Tiivistynyt koulutus ei salli poissaoloja ja ei mahdollista rästikoulutusta. Vielä muutama vuosi sitten palvelusaika oli 8 kk. Varusmieskoulutuksen lyhentämisellä 15 vrk saatiin aikaa noin 6 Me säästöt vuodessa.

  9. Varusmiehet eivät ole motivoituneita palvelukseen. Varusmiesten maanpuolustustahto on 4,0 ja arvio armeija-ajasta 4,1. Asteikolla 1-5.

  10. Varusmieskoulutus ei ole laadukasta. Varusmiesten yleisarvosana saamastaan koulutuksesta on 3,6 (1-5) ja arvio kantahenkilökunnasta 4,1. Vuosina 2013 ja 2014 palautteet olivat kokonaisuutena kaikkien aikojen parhaat ja trendi on edelleen nouseva.

  11. Loppukyselyjen tulokset eivät ole luotettavia. Kyselyihin vastaa noin 10 000 varusmiestä kaksi kertaa vuodessa. Kyselyjä on toteutettu 20 vuotta. Tuloksista tehdään tilastollinen analyysi ja tulokset analysoivat psykologit ja alan asiantuntijat.

  12. Varusmieskoulutusta ei arvioida ja kehitetä. Koulutettaville sotilaille on osaamis- ja toimintakykyvaatimukset ja tuotettaville joukoille on suorituskykyvaatimukset. Vaatimusten saavuttaminen mitataan tai arvioidaan: peruskoulutuskaudella sotilaan tutkinnolla, erikoiskoulutuskaudella koulutushaaratutkinnolla ja joukkoharjoituskaudella joukkojen suorituskyvyn mittauksella.

  13. Yleinen asevelvollisuuden kokonaiskustannukset ovat 2 – 3 miljardia euroa vuodessa. Kustannuksista on esitetty useita laskelmia. Tulisi laskea myös yleisen asevelvollisuuden tulot yhteiskunnalle. Mitä tuottaa yhteiskunnalle varusmiesten keskimäärin noin 20 % fyysisen suorituskyvyn nousu ja kuinka paljon se pidentää työuraa ja elinajanodotetta? Mitkä ovat jokaisen varuskunnan suorat ja välilliset tulot lähialueelle, arviolta 50 – 100 Me vuodessa.


  14.  

Hannu Hyppönen
Eversti
Puolustusvoimien koulutuspäällikkö



 

Arno Kotro: Kommentteja Hyppösen näkemyksiin


Eversti Hannu Hyppönen lähetti Ohion-aloitteen aktiiveille kirjoituksen, jossa hän esittelee asevelvollisuuteen liittyviä ”luuloja”. Niiden perään hän kertoo, mikä on totuus.

Seuraavassa kirjoituksessa esitetään ensin Hyppösen virheellisenä pitämä luulo (kursiivi), heti perään Hyppösen näkemys ja sen jälkeen oma kommenttini. Keskustelu jatkukoon!


Hyppönen: Varusmiespalvelus lyhentää työuraa. Varusmiespalvelus (165 vrk) on noin 1 % keskimääräisestä työurasta (n. 40 v). Monelle alalle varusmiespalvelu on työharjoittelua. Varusmiespalvelus opettaa taitoja, joita tarvitaan työelämässä ja opiskelussa.

Kotro: ”Varusmiespalvelus lyhentää työuraa” ei ole luulo vaan tosiasia. Työura lyhenee vähintään puoli vuotta, mutta käytännössä palvelus lykkää työn ja opiskelun alkua enemmän. Suurella osalla palvelus kestää vuoden, ja muun muassa pääsykokeiden rytmin vuoksi opiskelun aloittaminen siirtyy helposti parillakin vuodella.

Pellervon taloudellisen tutkimuskeskuksen toimitusjohtaja Pasi Holm on laskenut, että keskimäärin asepalvelus lyhentää työuria 14 kuukaudella (HS 5.1.2013). Valtiovalta pyrkii parhaillaan kuumeisesti pidentämään työuria, ja jos eläkkeelle jääminen siirtyy keskimäärin muutamallakin kuukaudella, se tuo merkittäviä säästöjä ja kasvattaa huomattavasti verotuloja. Sama pätee työuran alkupäähän.

Oma lukunsa ovat ne tuhannet nuoret, jotka ensin määrätään asepalvelukseen ja sitten vapautetaan määräajaksi odottamaan uutta palvelukseen astumista ja mahdollista uutta vapauttamista. Tällainen kaikkien kannalta hyödytön seilaaminen tulee yhteiskunnalle kalliiksi.

Mitä tulee Hyppösen mainitsemiin työelämätaitoihin, asepalvelus opettaa esimerkiksi täsmällisyyttä ja kurinalaisuutta. Toisaalta varusmieskoulutus valmentaa myös sellaiseen käskyttävään ja autoritaariseen johtamiseen, joka sopii taistelukentille mutta ei nykyajan työelämään. Ylipäätään voi sanoa, että yksilönvapauden ja yksilöllisyyden nujertava kasarmikuri ja totalitaariset rakenteet saattavat olla välttämätön paha koulutettaessa nuoria pahimman varalle, mutta kasvatuksellisena ihanteena niitä on vaikea pitää.


Hyppönen: Varusmiespalvelus (165 vrk) on yksilölle kohtuuton rasite. Varusmiespalvelus on noin 0,5 % keskimääräisestä elinajanodotteesta (n. 80 v).

Kotro: Rasite on kohtuuton niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin siksi, että se on useassa tapauksessa turha. Joka vuosi palveluksen suorittaa tuhansittain varusmiehiä, joille ei tosiasiassa ole sijoitusta sodanajan kokoonpanossa. Nykyaikaista varustusta ei kriisin tullen riittäisi kuin murto-osalle koulutetuista.


Hyppönen: Asevelvollisuus maksaa liikaa. Mihin verrattuna? Puolustusbudjetti (n. 2,3 Me) on pienempi kuin päivälehti jokaiselle suomalaiselle vuoden jokaisena päivänä. (5,44 X 365 X 2,0 e = 3,97 Me).

Kotro: Tässä Hyppönen sekoittaa kaksi asiaa: asevelvollisuuden kustannukset ja puolustusbudjetin. (En nyt puutu siihen, että päivälehden irtomyyntihinnan ja puolustusmenojen vertailu on päätöntä.)

Nykyinen puolustusbudjetti on liian pieni, jos haluamme, että maalla on uskottava puolustus. Puolustusmäärärahoja pitää lisätä. Sen sijaan miesten yleinen asevelvollisuus on piilokustannuksineen kansantaloudelle liian kallis järjestelmä siitä saatuun hyötyyn nähden.

Sodankuva on muuttunut. Suomeen ei kohdistu sellaista sotilaallista uhkaa, joka olisi torjuttavissa asevelvollisten massa-armeijalla. On kallista pyrkiä syrjäyttämään joka vuosi koko miesikäluokka opiskelusta ja työelämästä vanhentuneen puolustusratkaisun vuoksi.

Järkevämpää olisi kouluttaa vapaaehtoisen asepalveluksen pohjalta vain sen kokoinen reservi, että sille pystyttäisiin takaamaan ajanmukainen varustus ja riittävät kertausharjoitukset. Kun nykyistä suurempi osa ikäluokasta vapautuisi työelämään, tästä saatavat kansantaloudelliset säästöt mahdollistaisivat puolustusbudjetin tasokorotuksen. Näin resurssit riittäisivät paremmin ajanmukaiseen puolustusmateriaaliin, jonka hinta karkaa muuten käsistä.

Yhdessä Nato-jäsenyyden kanssa tämä takaisi selvästi nykyistä uskottavamman puolustuksen suunnilleen samalla kansantaloudellisella rasitteella.


Hyppönen: Asevelvollisuus on orjatyötä. Kohtuuton vertaus. Onko oppivelvollisuus lapsiorjatyötä? Varusmies saa koulutuksen, päivärahaa, ilmaisen vaatetuksen, ruoan, majoituksen, terveydenhuollon, ilmaiset lomamatkat ja pääosin vapaat viikonloput.

Kotro: Tällä logiikalla esimerkiksi vanhustenhoidon voisi järjestää niin, että joka vuosi komennettaisiin vankeuden uhalla 25 000 naista sukupuolensa vuoksi hoitamaan vanhuksia. Naiset majoitettaisiin parakkeihin, ja he saisivat ilmaisen työvaatetuksen ja ruuan. Karkaamisesta seuraisi ankara rangaistus.

Jokainen ymmärtää, että ajatus on absurdi ja kyseessä olisi orjuuteen verrattava järjestely. Mutta yhtä järjetön ja epätasa-arvoinen on nykyinen puhtaasti sukupuolen perusteella määräytyvä asevelvollisuus. Sen järjettömyyteen emme kuitenkaan ole havahtuneet, koska perinne on vahva. Kyse onkin tottumuksesta; jos asevelvollisuus keksittäisiin nyt, se ei menisi eduskunnassa läpi.


Hyppönen: Asevelvollisuus on epätasa-arvoista. Miehille se on velvollisuus. Naisille se on vapaaehtoinen ja 45 vrk palvelun jälkeen velvollisuus.

Kotro: Asevelvollisuuden epätasa-arvoisuus ei ole luulo vaan selvä fakta: naisten ja miesten pitää olla yhdenvertaisia lain edessä. Asevelvollisuudessa on kyse Suomen suurimmasta ja ilmeisimmästä tasa-arvorikkomuksesta. Tälläkin hetkellä Suomen vankiloissa istuu ihmisiä sukupuolensa vuoksi. Se on merkittävä ihmisoikeusongelma. Asevelvollisuus on myös perustuslain yhdenvertaisuuspykälän vastainen.

On vahingollista istuttaa työelämän kynnyksellä nuoriin sellaisia asenteita, että naisille ja miehille kuuluvat yhteiskunnassa eri laki ja eri velvollisuudet. Jos puhtaasti sukupuolen perusteella määräytyvä ja vankilatuomiolla sanktioitu velvollisuus ei ole tasa-arvo-ongelma, mikä sitten on? Tasa-arvoviranomaisten mielenkiinto varmasti heräisi, jos nuoria naisia tuomittaisiin vankilaan sukupuolensa vuoksi.

Itse asiassa asevelvollisuuden räikeä epätasa-arvoisuus jo yksinään riittää viemään nykysysteemiltä legitimiteetin: ei voida pitää hyväksyttävänä, että ylläpidetään syrjivää lakia esimerkiksi taloudellisiin hyötyihin vedoten.

Puolustusvoimien mukaan uskottava puolustus edellyttää, että puolet ikäluokasta – siis miehet – yritetään rekrytoida riviin, ei esimerkiksi 2/3 tai 1/4 koko ikäluokasta. Onko kyseessä ihmeellinen sattuma? Tuskin. Ennemminkin on kysymys patavanhoillisista asenteista ja sukupuolirooleista.


Hyppönen: Asevelvollisuus on lakkautettu. Asevelvollisuus on Suomessa, Norjassa, Virossa, Sveitsissä, Itävallassa, Kreikassa, Turkissa, Israelissa ja Venäjällä. Uusimpana sen on ottanut käyttöön vuonna 2014 Yhdistyneet arabiemiirikunnat. Ruotsissa yleisen asevelvollisuuden palauttamisella on vankka tuki.

Kotro: ”Asevelvollisuus on lakkautettu” jää omituiseksi ja vajaaksi heitoksi: lakkautettu missä? Mitä Eurooppaan tulee – siis maihin jotka ovat lähinnä verrattavissa Suomeen – asevelvollisuudesta on käytännössä luovuttu melkein kaikkialla vanhentuneena puolustusratkaisuna. Muuallakin maailmassa virta vie kohti ammattiarmeijoita.

Syykin on selvä. Sodankäynti on ammatillistunut, eikä riittämättömästi koulutetuilla ja varustetuilla reserviläisarmeijoilla pystytä vastaamaan huipputekniikkaa hyödyntäviin strategisiin iskuihin, joilla nykykonflikteissa pyritään lamauttamaan yhteiskunnan toiminta. Sodankäynti ei enää ole sitä, että kehnosti varustetut reserviläismassat yrittävät valloittaa suuria asumattomia alueita.


Hyppönen: Varusmieskoulutus ei anna riittävää osaamista sotilaille. Suomalaiset reserviläiset ovat pärjänneet erittäin hyvin niin rauhanturvatehtävissä kuin vaativissa kriisinhallintatehtävissäkin.

Kotro: Kyse on valikoituneesta ja motivoituneesta reserviläisjoukosta. Suuri osa reserviläisistä ei osallistu kertausharjoituksiin ollenkaan tai sitten hyvin vähän, joten heidän osaamisensa nykyajan taistelukentällä olisi heikkoa. Tällä hetkellä Suomessa järjestetään vain seitsemän kertausharjoitusvuorokautta reserviläistä kohti – koko reservissäolon aikana. Järkevää olisikin kouluttaa varusmiehiä vain se määrä, joka oikeasti pystytään varustamaan ja harjoituttamaan nykyajan ammatillistuneen sodankäynnin vaatimalla tavalla.


Hyppönen: Varusmiespalvelusaikaa voitaisiin lyhentää. Lyhin varusmiespalvelusaika on 165 vrk eli n. 5,5 kk. Tästä koulutuspäiviä on noin 125. Tiivistynyt koulutus ei salli poissaoloja ja ei mahdollista rästikoulutusta. Vielä muutama vuosi sitten palvelusaika oli 8 kk. Varusmieskoulutuksen lyhentämisellä 15 vrk saatiin aikaa noin 6 Me säästöt vuodessa.

Kotro: Esimerkiksi Vihreä miesliike on esittänyt mallin, jossa asepalvelus on yhdenvertaisesti vapaaehtoinen niin miehille kuin naisille. Peruspalvelusaika olisi kolme kuukautta. Tämän jälkeen joka vuosi noin 7000:lle tarjottaisiin reserviläissopimusta, joka tarkoittaisi muun muassa kymmenkertaisia kertausharjoituksia nykyiseen verrattuna. Kaikesta palveluksesta maksettaisiin asianmukaista palkkaa ja tämän lisäksi saisi myös erillisen reserviläiskorvauksen. Ratkaisu olisi kustannustehokas, koska turhan koulutuksen vähentäminen toisi suuret säästöt.


Hyppönen: Varusmiehet eivät ole motivoituneita palvelukseen. Varusmiesten maanpuolustustahto on 4,0 ja arvio armeija-ajasta 4,1. Asteikolla 1-5.

Kotro: Jos varusmiehet ovat motivoituneita palvelukseen, miksi heitä täytyy pitää palveluksessa vankeustuomion uhalla?


Hyppönen: Varusmieskoulutus ei ole laadukasta. Varusmiesten yleisarvosana saamastaan koulutuksesta on 3,6 (1-5) ja arvio kantahenkilökunnasta 4,1. Vuosina 2013 ja 2014 palautteet olivat kokonaisuutena kaikkien aikojen parhaat ja trendi on edelleen nouseva.

Kotro: Tärkein laatumittari on se, antaako varusmieskoulutus sellaiset valmiudet, että niillä selviää nykyajan taistelukentillä. Kertausharjoitukset on karsittu minimiin, ja kun ottaa huomioon nopeasti kehittyvän aseteknologian merkityksen moderneissa konflikteissa, nykyinen järjestelmä ei takaa riittävän laadukasta reserviä.

Toisen maailmansodan kynnyksellä Puolan ratsuväki olisi varmasti antanut hyvää palautetta saamastaan koulutuksesta, sitten Hitlerin panssariprikaatit nujersivat Puolan puolustuksen parissa viikossa.

Positiiviseen palautteeseen vaikuttaa sekin, että kyselyihin vastaa entistä valikoidumpi joukko: nykyään jo joka neljäs mies vapautetaan kaikesta palveluksesta. Koska vapautuksen saa helposti, on oikeastaan harhaanjohtavaa puhua yleisestä asevelvollisuudesta. Koko ikäluokasta asepalveluksen suorittaa enää runsas kolmannes. Käytännössä onkin jo siirrytty valikoivaan asevelvollisuuteen, mikä on tervetullut kehityssuunta niin puolustuksen todellisia tarpeita, kansantaloutta kuin kutsuntaikäisiä nuoria ajatellen.


Hyppönen: Loppukyselyjen tulokset eivät ole luotettavia. Kyselyihin vastaa noin 10 000 varusmiestä kaksi kertaa vuodessa. Kyselyjä on toteutettu 20 vuotta. Tuloksista tehdään tilastollinen analyysi ja tulokset analysoivat psykologit ja alan asiantuntijat.

Kotro: Tulokset saattavat olla luotettavia, mutta kun pyritään luomaan mahdollisimman tarkoituksenmukainen puolustus, pitää pohtia, mitkä ovat realistiset uhkakuvat ja miten pystymme niihin parhaiten vastaamaan käytettävissä olevilla resursseilla. Loppukyselyjen tulokset ovat sivuseikka, jos koko puolustusratkaisu perustuu vanhentuneeseen uhka-arvioon.


Hyppönen: Varusmieskoulutusta ei arvioida ja kehitetä. Koulutettaville sotilaille on osaamis- ja toimintakykyvaatimukset ja tuotettaville joukoille on suorituskykyvaatimukset. Vaatimusten saavuttaminen mitataan tai arvioidaan: peruskoulutuskaudella sotilaan tutkinnolla, erikoiskoulutuskaudella koulutushaaratutkinnolla ja joukkoharjoituskaudella joukkojen suorituskyvyn mittauksella.

Kotro: Koulutusta varmasti arvioidaan ja kehitetään, mikä on tietysti hienoa. Puolustusvoimissa kehittäminen pitäisi vielä viedä niin pitkälle, että ymmärrettäisiin luopua ylisuuresta massa-armeijasta ja korvata se armeijalla, joka on pienempi, tehokkaampi, paremmin koulutettu ja ajanmukaisesti varustettu.


Hyppönen: Yleisen asevelvollisuuden kokonaiskustannukset ovat 2 – 3 miljardia euroa vuodessa. Kustannuksista on esitetty useita laskelmia. Tulisi laskea myös yleisen asevelvollisuuden tulot yhteiskunnalle. Mitä tuottaa yhteiskunnalle varusmiesten keskimäärin noin 20 % fyysisen suorituskyvyn nousu ja kuinka paljon se pidentää työuraa ja elinajanodotetta? Mitkä ovat jokaisen varuskunnan suorat ja välilliset tulot lähialueelle, arviolta 50 – 100 Me vuodessa.

Kotro: Fyysisen kunnon nousu voi tuoda välillisesti pieniä tuloja, mutta miesikäluokan – tai sen enemmistön – syrjäyttäminen tuottavasta työstä ja opiskelusta aiheuttaa niin suuret kustannukset kansantaloudelle, että se on vähäinen lohtu varsinkin, kun kunnon koheneminen jää usein lyhytaikaiseksi. Sama pätee varuskuntien tuomiin tuloihin niiden lähialueilla. Sellaista matematiikkaa ei ole, jolla asevelvollisuuden kansantaloudelliset tai muut sivuhyödyt saataisiin suuremmiksi kuin sivuhaitat – valitettavasti.

Arno Kotro
valtiot. maist.



 

Sokaris Korhonen: Asepalveluksen vapaaehtoisuuden toimivuus voidaan tutkia maanpuolustusta vaarantamatta

Vaikka on päivänselvää, että asevelvollisuus on Suomen suurin yksittäinen yksilönvapauksiin liittyvä ongelma, jonka ratkaisemisen pitäisi lähtökohtaisesti olla yksi jokaisen vapautta arvostavan ihmisen prioriteeteista, on aivan yhtä lailla selvää, että suomalaisten valtaosa pitää sitä jos nyt ei hyvänä niin vähintäänkin tarkoituksensa täyttävänä ratkaisuna, jolle ei nähdä tai ei haluta nähdä realistisia vaihtoehtoja.

Tähän kun yhdistetään vielä se, ettei maanpuolustuspäätöksissä ole varaa tehdä ratkaisevia virheitä, on täysin ymmärrettävää, että asevelvollisuudesta luopuminen on reaalipoliittisesti todella haastavaa, koska harvempi halunnee ottaa riskiä siitä, että päätyy kannattamaan päätöstä, joka johtaa Suomen itsenäisyyden menetykseen.

Tämän vuoksi onkin aivan varmaa, ettei maanpuolustuksen perusrakenteeseen ole yksinkertaisesti poliittisesti mahdollista tehdä todella suuria muutoksia kerralla.

Asepalvelus kaipaa kuitenkin kipeästi modernisaatiota, onhan miesten nykyisenkaltainen asevelvollisuus kuitenkin hieman vanhanaikainen ja täten epätarkoituksenmukainen. Miehillä ei myöskään ole mitään palvelukseen uhrattua aikaa ja vaivaa kompensoivia etuoikeuksia eivätkä he saa sen suorittamisesta seuraavasta lyhyemmästä työurasta aiheutuvia tulonmenetyksiä kompensoivaa rahallista korvausta.

Voidaksemme säilyttää nykyisenkaltaisen, todistetusti riittävän hyvän laajaan reserviin pohjautuvan maanpuolustusmallimme ja parantaaksemme ensisijaisen reservin toimintakykyä, asevelvollisuudesta luopumisen yhteydessä täytyisi Puolustusvoimien budjettia kasvattaa, joskin ehkä yllättävänkin maltillisesti. Taloudellisen tilanteemme ollessa mitä on, täytynee julkista sektoria keventää vastaavasti muualta - siihen on kyllä varaa, onhan se kasvanut etenkin viimeisen reilun 20 vuoden aikana suhteellisen holtittomasti eikä tässä ole mitään sijaa "hyvinvointivaltion jatkuvan alasajon" kaltaisten mantrojen älylliselle epärehellisyydelle. Nähdäkseni tällainen kompromissi olisi poliittisesti ehkä jopa mahdollinen, jos pystymme parantamaan maanpuolustusvalmiuksiamme samalla kun luovumme asevelvollisuudesta.

Maanpuolustusjärjestelmämme tulevaisuus saattaisi näyttää vaikkapa tältä:
Sotilaskoulutuksen perusrakenne säilytettäisiin, mutta pakosta luovuttaisiin muuten paitsi kutsuntojen osalta, jotka ulotettaisiin kattamaan kaikki kansalaiset. Kutsunnat voisivat näin ollen olla tapahtuma, jossa Puolustusvoimille annettaisiin tilaisuus vakuuttaa nuoret maanpuolustuksen tärkeydestä. Jo yhdeksäsluokkalaisillekin voitaisiin myös järjestää oppivelvollisuuden puitteissa Puolustusvoimien toimesta muuhun opetukseen sulautettu kurssi maanpuolustuksesta, jotteivat suomalaisen elämäntavan tietyt realiteetit tulisi täysi-ikäisenä kenellekään puun takaa kutsuntojen yhteydessä saati sitten käsitys niistä olisi räikeän puutteellinen myöhemmälläkään iällä, etenkään maamme lainsäädäntöelinten jäsenillä. Maanpuolustusta ja siihen liittyviä nykyisen elämäntapamme mahdollistavia vakavia asioita on nuoren ihmisen parasta sulatella ajan kanssa, mikä osaltaan auttanee aikuistumaan ja täten kantamaan oman vastuunsa pakottamattakin.

Porkkanana palveluksen suorittamiseen siihen osallistuville maksettaisiin tavanomaisen palveluspäiviin sisältyvän täyden ylöspidon lisäksi suoritettavasta maanpuolustustyöstä käypää korvausta päivärahojen muodossa verottomana. Päivärahojen riittävästä määrästä saataisiin osviittaa palvelusta edeltävillä ja sen jälkeisillä kyselytutkimuksilla ja paremmin sovellettavia käytännön tutkimustuloksia arpomalla nykyisistä asevelvollisista esimerkiksi 10 %:lle mahdollisuus "koeajaa" tällaista vapaaehtoista palvelusjärjestelmää, jolloin maanpuolustuskyky ei voisi heikentyä ratkaisevasti, vaikka osallistujien määrä jäisikin alle tavoitteen ensimmäisinä vuosina kun kannustinvaikutukseltaan riittävää päivärahatasoa vielä mahdollisesti haettaisiin. Koehenkilöistä muodostettaisiin omia koulutusyksikköjä, joista saataisiin myös oivallinen verrokkiryhmä, jolla voitaisiin tutkia vapaaehtoisuuden vaikutusta niin palveluksesta suoriutumiseen kuin myös henkilökunnan ja koulutettavien välisen vuorovaikutuksen laadullista muutosta verrattuna asevelvollisiin.

Tällaisen kokeilun kautta saatava puolueeton tieto kannustinvaikutukseltaan riittävästä korvauksesta olisi ensiarvoisen tärkeää tietoa, jotta voimme yhteiskuntana käydä analyyttistä ja täten hedelmällistä keskustelua maanpuolustusjärjestelymme tulevaisuudesta.

Sikäli Ohi On-aloite onkin ansioitunut, että se on saanut näinkin selkeän yhteiskunnallisten arvojen ristiriidan ratkaisemaankin kykeneviä ihmisiä ajattelemaan asiaa rakentavastikin. Nähdäkseni olisikin kaikin puolin tarkoituksenmukaista, että Puolustusvoimien nähtäisiin yleisesti ei ainoastaan toteuttavan suomalaisten nykyisin tärkeiksi kokemia arvoja, vaan myös toimivan niiden aktiivisena turvaajana, niin kuin asianlaita jälkimmäisen osalta nytkin on, vaikka tämän turvan nykyiset reaalijärjestelyt oikeudellisesti ongelmallisia ovatkin.

Esimerkkilaskelmana käytän 23 000 vuosittaista koulutettavaa, joille maksettaisiin päivärahoja puhtaana käteen keskimäärin noin 1750 euroa kuukaudessa ja jotka palvelisivat keskimäärin noin 8,5 kk, jolloin tästä tulisi kustannuksia alle 300 miljoonaa euroa vuodessa. Päivärahat tietysti nousisivat palvelusajan kasvaessa (kuukausina 1-5,5: 1500 e /kk, 5,5-8,5: 2100 e / kk, 8,5-11,5: 2700 e / kk), mikä lisäisi soveltuvimpien motivaatiota hakeutua pidempään ja vaativampaan koulutukseen, jolloin halukkaista voitaisiin nykyistä paremmin valikoida kuhunkin tehtävään parhaiten soveltuvat.

Tämän tasoiset nettotulot olisivat palvelusikäisille hyvin tuntuva houkutin hakeutua palvelukseen. Vapaaehtoisuuteen voitaisiin siirtyä asteittain esimerkiksi 10 vuoden siirtymäajalla kasvattamalla vapaaehtoisten prosenttiosuutta vuosittain riittävän palkkatason löydyttyä. Vaikka esittämäni taso on todennäköisesti enemmän kuin riittävä, ei tässä kannata kitsastella kovinkaan paljoa, sillä kyseessä ei ole maanpuolustuksen kokonaiskuvassa läheskään merkittävin menoerä.

Riittävä palkkataso houkuttelisi molempien sukupuolten lahjakkaimpia palvelukseen, jolloin vaativimpiin tehtäviin saataisiin koulutettavaksi keskimäärin merkittävästi nykyistä soveltuvampia henkilöitä, mistä ei voi olla kuin hyötyä. Myös sotilasjohtajakoulutuksen ja tätä kautta jo nuorena hankitun kokemuksen ihmisten johtamisesta yleistyminen naisten keskuudessa olisi todennäköisesti yhteiskuntamme konsensuksenomaisesti toivotun kaltaisen kehityksen kannalta eduksi. Sukupuolten tasa-arvoistaminen asepalveluksen suhteen toki edellyttäisi myös heidän arviointikriteeriensä yhdenmukaistamista fyysisenkin suorituskyvyn osalta, eihän taisteluvarustus sen kevyemmäksi muutu, vaikka sen kantaja olisikin nainen. Samalla kaikki koulutushaarat tulisi luonnollisesti avata naisille. Pääesikunta voisi tietysti laatia kullekin koulutushaaralle asianmukaiset kuntostandardit, jolloin suorituskyky olisi ainoa jsijoituksen ratkaiseva tekijä, sukupuolen eliminoituessa valintakriteereistä.

Reservin koko olisi tässä esimerkissä 207 800 henkilöä, joita kertautettaisiin keskimäärin noin 6,7 vrk vuodessa. Jos reserviläisvuorokauden hinta on valtion budjettiesityksessä mainittu 238 euroa per kertausvuorokausi, tulisi tästä kustannuksia noin 330 miljoonaa euroa vuodessa.

Jos kaikille palveluksessa oleville maksettaisiin näitä esitettyjä päivärahoja, koulutuksesta ja kertauksesta tulisi palkka- ja päivärahakustannuksia palveluksessa olevien osalta vuodessa yhteensä noin 685 miljoonaa, mikä vastaa hieman alle neljännestä puolustusministeriön nykyisestä vuosibudjetista. Jos Puolustusvoimat kouluttaisi 23 000 henkilöä vuodessa ja varsinaista reserviä olisi 207 800 taistelijan verran, tarkoittaisi tämä sitä, että koko varsinainen reservi koostuisi alle 30-vuotiaista, kuten nykyäänkin.

Säilyttämällä nykyisen kokoluokan budjetti puolustusministeriön hallinnonalalla jäisi toiminta- ja hankintamenoihin siis hieman yli 2 miljardia euroa vuodessa, mikä on enemmän ja enemmän teknistyvän maanpuolustuksen tarpeisiin selkeän riittämätön summa. Tietysti kiinteistö- ja muista toimintakuluista voitaneen karsia vuosittain koulutettavien määrän laskiessa, mutta etenkin hankinta- ja koulutusmäärärahoja täytyy silti kasvattaa, varsinkin kertaukseen osoitettavia, jos kertausharjoitusten määrä kasvatetaan oikeasti riittävälle tasolle ja reserviin perustuvasta maanpuolustuksestamme tehtäisiin täten oikeasti uskottava. Esitänkin, että puolustusmäärärahat kasvatettaisiin nykyisestä noin 1,5 % bruttokansantuotteesta ainakin 2 %:in bruttokansantuotteesta, mikä rahasummana tarkoittaisi 180 miljardin euron bruttokansantuotteella noin 3,6 miljardia euroa vuodessa, mikä puolestaan yhdistettynä edellä kuvattuihin koulutuksen ja kertauksen palkkamenoihin tarkoittaisi Puolustusvoimien taistelijaa kohden käytettävissä olevien resurssien tuntuvaa reaalikasvua, mikä on kipeästi tarpeen, etenkin maavoimiemme pitkään ja huolella suunnitellun uudistamisen ollessa jo myöhässä budjettisyistä.

Tällaisella järjestelyllä emme ainoastaan säilyttäisi itsenäistä maanpuolustuskykyämme vaan myös parantaisimme sitä ja jos tähän yhdistettäisiin kanssamme samanmielisten maiden kanssa liittoutuminen, olisi Suomen maanpuolustus niin hyvällä mallilla, että Puolustusvoimat voisi täyttää tehtävänsä jatkossa jopa suhteellisesti paremmin kuin ennen. Paras armeijahan on sellainen, joka on niin hyvin koulutettu ja varustettu, ettei se joudu välttämättä edes taistelemaan potentiaalisten vihollisten tuumatessa: "Ei kannata", mikä sopinee Suomelle oikein hyvin.

Maanpuolustus on valtion tärkein yksittäinen tehtävä ja jos se ei onnistu siinä, ei se varmastikaan voi onnistua missään muussakaan tehtävässä, toisin sanoen kaikesta muusta on varaa säästää paitsi maanpuolustuksesta, maanpuolustuspolitiikassa tehtävät vaarantavat virheet kun ovat yleensä luonteeltaan peruuttamattomia ja täten mittaamattoman kalliita.



Sokaris Korhonen
Puheenjohtaja
Akateeminen Maanpuolustusyhdistys ARU ry

Kirjoitus on hänen henkilökohtainen mielipiteensä eikä yhdistyksen virallinen kanta.



 

Vieraskynä-sivusta


Tämä on vieraskynä-palstamme, jolla julkaisemme asevelvollisuuteen liittyviä puheenvuoroja. Palstan tarkoitus on herättää keskustelua ja kirjoitukset voivat olla paitsi akateemisia tai maanläheisiä, myös puolesta tai vastaan. Pääasia on, että aiheesta keskustellaan.

Miksi asevelvollisuus on aikansa elänyt? Onko parempia vaihtoehtoja olemassa? Kuka meitä uhkaa? Pitäisikö puhua kansalaispalveluksesta? Mitä Suomi tarvitsee? Onko asevelvollisuuden kyseenalaistaminen epäisänmaallista? Mitä mieltä ovat sotiemme veteraanit? Mitä ajattelevat kohta palvelukseen astuvat tai jo palveluksessa olevat varusmiehet? Näetkö vieläkin painajaisia omasta asepalveluksestasi? Mikä on naisten näkökulma?

Jos sinua kiinnostaa jakaa mielipiteitäsi tai asepalvelukseen liittyviä kokemuksiasi niin ota meihin yhteyttä osoitteessa info (a) ohion.fi. Lähtökohtaisesti julkaisemme kirjoitukset nimellä ja mielellään myös kuvalla varustettuna mutta nimimerkkien käyttöä voidaan tarpeen mukaan harkita.

Tervetuloa mukaan!
 

vino piraattipuolue miesten tasa-arvo avoin ministeriö aseistakieltäytyjäliitto edistyspuolue sadankomitea profemistimiehet vihreät naiset vihreä miesliike

Osallistu keskusteluun